Jumppa-kuulumiset.

23.8.2017
Tai kuulumattomuudet just nyt. Tähän on kuitenkin tulossa tuota pikaa muutos! Nimittäin tässähän on nyt käynyt niin, että juuri ennen Suomi-lomaa tein taas Kayla-jumpat loppuun (yhteensä 4 vkoa pre-trainingia ja sit sen 12 viikon ohjelman) ja ehdin jo aloitella uutta kierrosta. Olin ajatellut, että Suomessa tekisin niin paljon kuin mahdollista, vaikka vanhempieni luota ei oikein tarpeeksi painavia painoja löydykkään. En ollut ottanut huomioon, että tietenkin tunnollisena tyttönä tuli heti loman alusta asti kipeäksi, heh :D 

Flunssa/keuhkoputkentulehdus/mikälie kestikin sitten ihan tänne Irlantiin asti ja vasta nyt pikkuhiljaa on sellainen olo, että olen ns. täydessä iskussa. Nyt tässä vielä nämä lomapäivät vähän haitanneet kuvioita, mutta motivaatio alkaa liikkumaan on enemmän kuin huipussaan.

Kerrompa miksi; 

no siksi, että heti kun mulle tulee tällainen liikkumaton kausi musta tuntuu, että mun koko kehonkuva ja elämänasenne laskee ihan nolliin! Vaikka painan nyt about saman verran, kun liikkumattoman kauden alkaessa, tuntuu olo omassa kropassa epämukavalta ja väsähtäneeltä. 

Mulla on ikävä tätä pirteyttä ja voimakasta oloa:

 Ihan samankokoiset vaatteet mahtuu nyt, vaikka tietysti lihasvoimaa varmasti vähän tässä hävinnyt (buu), mutta tuollaista iloista hymyä ei ole naamalta löytynyt viikkoihin! On ihan uskomatonta miten niin pienellä, kuin 30minuutin jumpalla 3 kertaa viikossa, on mieleen iso vaikutus.

Mun on myös paljon helpompi tietenkin syödä täyspainoisesti, säännöllisesti ja terveellisesti, kun se tukee liikuntasuorituksia.

Ajatukset tähän postaukseen tuli, kun aamuteen lomassa luin tätä artikkelia. Sarvas toteaa "Se, että sä muutat sun ulkonäköä, muuttaa vain sun ulkonäköä." Ja mä jäin kovasti tuota miettimään. 

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä Vaakakapina on hyvällä asialla, mutta tuota lausetta en ihan omalla kohdallani ainakaan allekirjoita. Lähdin nimittäin näihin jumppajuttuihin alunperin sillä ajatuksella, että haluan kiinteytyä ja laihtua. Olin kyllästynyt olemaan ylipainoinen, mitä olin ollut lähes koko aikuiselämäni. Jumppailujen myötä huomasin, että se hehku ja itsevarmuus, mikä itsestä huolehtimisesta tuli, oli jokaisen hikipisaran arvoista. MUTTA se, kun ulkonäkö muuttui, muutti paljon muutakin.

Huomasin, että en enää kuluttanut turhaa energiaa habitukseni miettimiseen, koska aloin olemaan aika tyytyväinen just tällaisena. Istahdin tuoliin miettimättä vatsamakkaroita tai vetäisin shortsit jalkaan kesäkuumalla; kävelin kenties pari senttiä pidempänä, koska en yrittänyt enää piilotella itseäni. Se paremman itsetunnon tuoma positiivisuus oli pitkälti ulkoisten muutosten tuomaa, sillä muutenhan olen ihan tämä sama Sara, kuka aina ennenkin. Okei, ehkä vähän pitkäpinnaisempi, kun pääsen oikein hikoilemaan tasaisin väliajoin ;) Mutta siis kohonneesta itsetunnosta laihtumisen myötä vapautui energiaa ja tilaa muille asioille elämässä - saakohan kukaan tästä ajatuksesta nyt kiinni?

Voisin siis sanoa omalta kohdaltani, että se, että sä muutat sun ulkonäköä, muuttaa mahdollisesti myös paljon muuta sun elämässä paljon positiivisemmaksi. Välillä pahoittelen, että miksi en tehnyt tätä elämäntapamuutosta jo paljon aikaisemmin? Mutta sitten taas uskon syvästi, että kaikki tapahtuu elämässä just niinkuin on tarkoitus. Ehkä mä sitten olin nyt kypsä tälle asialle? Ehkä olisin voinut aikaisemmin laihtua saman verran ja lihoa ne sitten takaisin, koska pää ei ollut valmis? Koska lopulta, vaikka tässä onkin reilun kuukauden liikkumaton ja huonompi kausi syömistenkin suhteen, olen silti aktiivisesti tehnyt töitä jo miltei pari vuotta paremman kunnon ja terveyden eteen. 

Anyhow, nyt ole kuitenkin siinä pisteessä, että kroppaa pitää päästä liikuttamaan ja kalenteri kädessä meinaan merkata itselleni pari viikon jumpat ylös niin, että homma lähtee taas rullaamaan. Noi kotitreenit on todellakin mulle se paras tapa tehdä lihaskuntoa, koska tämä arki on ihan tarpeeksi hektistä muutenkin, että tästä lähtisin sitten vielä vartavasten kuntosalille huhkimaan. Ihanaa sekin olisi kyllä, mutta ei meidän kylillä ole mitään lapsiparkkeja ja tuossa eteisessä löytyy just sopivasti tilaa, että voin puristaa sopivaan väliin omat jumputukseni :)

Alkaako teillä liikuntaharrastuksia nyt syksyn myötä ja miten ihmeessä te mahdutatte liikunnan osaksi arkea? (pliis mahduttakaa, koska se auttaa niin paljon paremmin jaksamaan näitä ruuhkavuosia!)

Vähän taas parempi koti.

22.8.2017
Muistanette varmaan, että olen kertonut kuinka erilaisilla kodinlaittamisasioilla tuppaa täällä Irlannissa kestää ja kestää. Viimeisen pari päivän aikana ollaan kuitenkin saatu paljon aikaan taas voi esteettinen silmä hiukan paremmin :)

Jos mä oikein pinnistän, voin kuvitella ettei meillä koko punaista mattoa tuola olohuoneessa olekkaan ;) Ei sentään; Ikeasta raahattu matto toi toivotun laiset raamit olohuoneelle ja tuola on jo ihan kiva vähän oleskelakkin. Työnsarkaa riittäisi toki vieläkin, kun tuo pyöreä pöytä ja tietokonepöytä täytyy ehdottomasti maalata uudelleen ja uusia tyynynpäällisiä oli ajatellut ommella. Mun ompelukone valitettavasti meni tässä jokuaika sitten rikki eli täytynee naapureilta kysellä olisiko jollakulla lainata sellaista hetkeksi. Täällä ei kuulemma mailla eikä halmeilla ole ompelukonekorjaajia - oikea malliesimerkki, miksi hommat ei vain rullaa hetkessä :)

Viherkasveja nappasin kauppareissulla muutaman uuden (tässä alemmassa kuvassa näkyvät) ja ne heti tuo kyllä lisää kodikkuutta :) Olivat valmiiksi jo purkeissa, kun en ole noita edellisiäkään saanut istutettua kunnon ruukkuihin, heh! 

Sohvan taakse kaavailin alunperin jotain isompaa huonekasvia, mutta sitten totesin, että ei ei ei missään tapauksessa multaa lasten ja koiran ulottuville :D

Kivoin juttu mitä olen odottanut jo kuukausikaupalla, tapahtui eilen (ja ig storiesin puolella tästä olikin video). Nimittäin toi meidän takapihan seinä ja kivetys maassa oven edessä ja talon ympärillä oli ihan sellaisessa mustan vihreässä niljassa ja sammaleessa. Epäilen ettei asialle oltu tehty mitään vuosiin ja siksi kaavailinkin peseväni ne painepesurilla. Ainut vaan, että sellaistahan meillä ei ollut ja en oikein uutena tyyppinä täällä tiennyt mistä sellaisen vuokrata. omankin masiinan ostamista jo pohdittiin, kunnes eräs ystävällinen naapuri tajosi omaansa lainaksi! 

Sit piti vielä sen verran odotella, että Liamilla oli vapaapäivä ja hän ryhtyikin eilen hommiin. Tuolta kukkapenkin reunalta vähän näkee sen alkuperäisen vallitsevan tilanteen, vaikka yläreuna aitaa oli ihan melkein pikimusta. Lähtötilanne oli siis erittäin karu ja ei tämä nyt mikään ihanuus vieläkään ole, mutta noin sata triljoona kertaa parempi. Putsailin tuota kukkapenkkiäkin vähän kaiken maailman rehottavista ja siis mullahan on ihan vasta nämä kotipuutarhan hoidon opinnot alussa. Tekevälle sattuu ja nyt jo tiedän monesta paljon enemmän, mutta kokeilun ja erehdyksen kautta tässä taidetaan edetä :) Oliivipuu sentään on pysynyt hengissä jo kolmatta vuotta!

Ihan tähän liukuoven eteen kaavailen puista patiota, mihin mun insinööri-taidot ei ihan taivu, mutta ehkäpä isäni tekee meille heidän ensi visiitillään piirustukset, kun äkkiäkös tuohon sellaisen 2m x 2m laudoituksen tekee :) Se toisi kivasti vähän ryhtiä tuohon pihamaahan ja samanlainen patio olisi ihana myös takapihan perukoille, mihin paistaa aurinko melkein koko päivän. Sinne voisi sitten paremmille säille hankkia vaikka pari kansituolia ja talvella sinne saisi vaikka muutaman ison lyhdyn maahan tai isoja ruukkuja. Ainahan mulla näitä suunnitelmia löytyy :)

Mut nyt vain tällainen pikamoi ja Liam tuli just hänen parin tunnin tauolle. Mun on rynnättävä ulkoiluttamaan koiraa ja hänet ajattelin nakittaa vaihtamaan muutaman verhotangon vaijereihin. Kaikki hetket käytetään hyväksi :D

Kivaa alkuviikkoa teille!


Mitä neuloin tänä kesänä osa 1.

20.8.2017
Kun maailma on välillä kova ja ahdistava, on parasta sukeltaa hetkeksi pois pehmoisten lankojen ja neuleiden maailmaan vai mitä? Neulominen on samalla niin terapeuttista, kuin palkitsevaakin - työtulos syntyy ja rakentuu silmukka silmukalta. 

En ole mikään maailman paras neuloja, käsialani on aika löysää ja välillä tulen ihan hulluksi neuleohjeiden kanssa, kun en - vain - tajua, mutta sitten kun jossain klikkaa ja pääsenkin purkamisten jälkeen eteenpäin, se vasta onkin voitonriemuinen hetki :)

Tällä hetkellä laatikossa odotaa mitä ihanin ja pehmoisin vaaleanharmaa Dropsin Air baby alpaca & merino wool-mix sitä täydellistä neuleohjetta, mistä kutoa itselleni raglanhihainen perusneule. 

Sitä ohjetta etsiskellessä olen toki kutonut muutamat jutut tarpeeseen Elsille, mitkä ajattelin nyt omina postauksinaan esitellä täällä blogissa :) Ensimmäisenä on tämä Paelas.com Softis jakke.

Periaatteessa simppelin neuletakin juju on nuo palmikoinnit ja vaikka ohjeessa kehotettiin käyttämään ohkaisempaa alpacaa taikka merinoa, minä kudoin tämän ihan tarkoituksella isommilla puikoilla paksummasta Hjerte garnin Incawool-langasta. Halusin, että neuletakista tulee enemmän jakkumainen. Myöskin ohjeessa neuvotaan jättämään hihat ja helma ns. 3/4-pituseksi, mutta kudoin ne täyspitkiksi, että takkia voi vielä käyttää ainakin ensi kesänä ja jopa ehkä senkin jälkeen, just kropattuna versiona.

(Elsin mekko second hand H&M, sukat ikivanhat Mini dressing)

Mä niin tykkään tällaisista vähän rosoisista itseneulotuista jutuista keveiden kesämekkojen kaverina, mutta vähän neulomisinnostusta toppuuttelen, koska eihän näitä erilaisia neuleita nyt ihan kamalasti tarvita, vaikka ihania ovatkin. Tuolta Paelasista voisin neuloa melkein kaiken!

Ohjeet englanniksi ovat melko selkeitä, mutta nyt luulen, että palmikoiden yhdessä vaiheessa oli saatunut joku käännöskukkanen, koska yhdessä kavennusrivissä ei ollut sitten mitään järkeä. Tuskastuttavasti purkasin ja neuloin varmaan sata kertaa, tiirasin instagramista #softisjakke tägäiltyjä kuvia ja lopulta sitten vain neuloin vähän oman pääni mukaan tuon rivin ja onneksi se tuolla palmikon alapäässä vähän hukkuu itseensä ja yleisilme on kuitenkin onnistunut.

Tämän neulomiseen meni mulla varmaan parisen viikkoa, joskaan en ehtinyt hirmuisen täyspainoisesti keskittymään työhön, kun oli samoja aikoja, kun aloitin nuo lastenhoitohommat. Tykkään kyllä, kun neuletyön kanssa pääseen oikeiin hyvään vireeseen ja en malttaisi sitä edes hetkeksikään laskea käsistäni :)

Itseasiassa tykkään hirmuisesti neuloa juuri kesällä, kun omat lapset leikkii pihalla. Siinä on helppo samalla pitää heitä silmällä ja nautiskella auringosta. Ja onpahan sitten syksyyn mennessä lämmintä päälle :) Toisaalta syksyllä kutomisessa on myös se oma hohtonsa ja tunnelmansa. Elisa kertoi jo alottaneensa syysneulonnat, onko sielä lukijoissa muita, ketkä innostuvat neulomisesta ilmojen kylmetessä?

Vitsit tulipas tässä vastaan nämä kuvat viimevuodelta ja kamala ikävä tuonne Connemaran rannoille <3 Ja kuinka pieni ja palleroinen Elsi oli! Tekisi ihan hirmuisesti mieli leikata hänelle taas otsatukka, mitä ollaan kyllä nyt jo aika kauan kasvateltu pois. Tytöllä ei itsellä ole vissiin mitään mielipidettä asiaan, mutta sen takia tässä kasvateltiin, kun nuo hiukset menevät niin kovin kikkaraksi kosteudesta. Otsis kyllä sopii hänelle niiiin hyvin. 

Mutta nyt voikaa hyvin ja nautinnollista sunnuntaita <3 Vaikka maailman pahuudet varmasti painavat meidän kaikkien sydäntä, yritetään pysyä valoisalla puolella ja arvostaa näitä kaikki elämän pieniä suuria kauniita asioita jookos <3

Minä ja auto.

18.8.2017
Tulipa vain mieleeni, että autoista ja autoiluista ei juuri tällaisissa naisille suunnatuissa lifestyle-blogeissa kirjoiteta. Onkohan syynä sitten se, että autoilu on tietenkin epäekologista ja toisaalta suomalaisten vaatimattomaan tyyliin autoja ei sen kummemmin tuoda esille? Ne ovat menopelejä ja sillä selvä. Siltikin autot ja autoilu ovat harvinaisen monille arkipäiväisiä ja jopa tuikitärkeitä juttuja. 



Mulla on ollut ajokortti siitä asti, kun täytin 18 vuotta. Itseasiassa kävin ajokoulun lukioni yhteydessä ja sainpa siitä jopa yhden kurssin suoritetuksi. Oman ajokouluni ajoin Helsingin kantakaupungissa Kalliossa ja Töölössä pääasiassa ja ehkäpä siksi minusta kehittyi aika itsevarma kuski tilanteessa kuin tilanteessa. Tämän lisäksi olen vain ehkä aika samanlainen muutenkin kuin isäni ja jämpti; en ota typeriä riskejä, en kaahaile, mutta ajan sujuvasti ja sutjakkaasti. Täytyy kyllä sanoa, että isäni on opettanut aikanaan mulle kaikki hyvät ennakoivat kaistavaihdot myöskin tuonne Helsingin keskustaan ajaessa esikaupunkialueelta, mikä sitten on tavallaan opettanut paikassa kuin paikassa miettimään jo etukäteen miten kannattaa ajella päästäkseen paikasta a paikaan b. Itse sitten olen kuulemma vaikuttanut isäni tapaan ajella taloudellisemmin.

Ja kyllä - autoilun epäekologisuus ja hiilijalanjälki mietityttävät minuakin. Meillähän ei Suomessa ollut laisinkaan omaa autoa ja oikein hyvin pärjättiin. Helsingin joukkoliikenne on tietenkin loistava. 5 vuoteen ei tullut kuuloonkaan, että oltaisiin yksityisautoiltu bussin, junan taikka metron sijaan. Tai no saatiinhan me mun isän autoa tietysti lainata, mutta todella harvassa ne kerrat oli. Eniten tulee ehkä mieleen matkat synnytyssairaalaan ja takaisin :)

Irlannissa joukkoliikennettä ei kaupunkeja lukuunottamatta ole nimeksikään. Tämä on oikea autoilumaa... Tuntuu etteivät täällä ihmiset edes mieti näitä autojen saasteita sun muita vaan ihan typerän lyhyetkin matkat taitetaan autossa säällä kuin säällä. Myönnän; toisinaan täällä tulee tuota sadetta niiiin esterin sieltä, että jopa sadekamppeet päällä, käveleminen on aika extreme-urheilua, mutta tuntuu, että täkäläiset ovat niin mukavuudenhaluisia etteivät juuri edes yritä käyttää jalkojaan, jos autolla kerta voi mennä.

Esimerkki: Liam (kuka muuten ei omista ajokorttia ja pyöräilee töihin päivittäin) kävelee poikien kanssa miltei joka aamu kouluun about 20 minuutin matkan. Säällä kuin säällä yleensä ja autokyytiin turvaudutaan vain, jos sade piiskaa ihan sietämättömästi tai olemme tositosi myöhässä aikataulusta. Ja silti meidän naapuri, kuka vie poikansa autolla kouluun, kysyi alkuun melkein joka päivä, että tarvitseeko mies ja pojat kyytiä. Hän ei vain kertakaikkiaan voinut tajuta, että me nimenomaan halutaan, että lapset kävelee kouluun. Hän on itse töissä n. 700m päässä kotiovestaan ja käy - tottahan toki - autolla töissä.

Clifdenissä minua aina kummasteltiin, kun kävelin kauppaan ja koululle ja milloin mihinkin, että sain lisäliikuntaa. Eräskin kaveri sanoi, että hän ei tuolla tavalla kävelisi kaikki juoksevia asioita, mutta voisi esim. ajaa (?!) johonkin, mistä lähteä sitten tunnin kävelylenkille. 


Liam nauroi, kun pyysin ottamaan nämä muutamat kuvat, että haluan esitellä meidän uuden auto, kun se on niin cool. Tottatosiaan meillä on uusi (vanha) auto, mutta enemmänkin se sai minut vain miettimään näitä autoiluun liittyviä asioita ja kertomaan vähän Irlantilaisista autoihin liittyvistä jutuista. 

Tämä on just niin tätä! Irlantilaisille autot on paljon isompi statusjuttu, kuin suomalaisille. Aikanaan, kun tänne muutettiin ja autonhankinta oli edessä, Liam iltakausia tutki automyyntisivustoja ja vertaili ja pohti ja sitten oli kamalan näreissään, kun mulla ei ollut mitään mielipidettä, minkälainen menopeli saisi olla. Mulle riitti ja riittää, että on pyörät alla :D Merkillä ja värillä ei juurikaan ole väliä, vaikka sittemmin toista Rellua en enää haluaisi ;) 

Meidän eka auto oli siis miehen siskon miehen kaverilta ostettu 5-paikkainen Renault Scenic. Ihan kiva auto muuten, mutta sen avain on sellainen lituskainen läpyskä, mikä jouduttiin kahteenkin eri otteeseen korjauttamaan, kun niin herkkä oli menemään epäkuntoon. Muutenkin tuo auto aiheutti ihan hirveästi stressiä ja harmaita hiuksia ja aina sai olla sen kanssa varuillaan. Tässä onkin koko autonomistuksen mun mielestä v-mäisin aspekti, kun milloin tahansa voi tulla joka jäätävä korjausurakka päälle. Eurot vain liitelee näkymättömiin. En siis yhtään ole autonomistajatar ainesta, vaikka sellaista tietty tarvitsenkin. Ja ärsyttää, että tarvitsen :D

Toisaalta en kiellä, että välttämättömien juttujen lisäksi, tuohan se auton omistus tietynlaista vapautta. Yritän kyllä jatkuvasti ajella mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman vähän tai ainakin suunnitella ajoni niin, ettei turhia keikkoja tule ja tyyliin, jos asiaa toiselle puolelle kaupunkia, niin samalla hoidan kaikki sielläpäin sijaitsevat jutut jne. 

Tämä meidän nykyinen auto on sitten tuollainen 7-paikkainen Hyundai Santafe. Tarvittiin nuo lisäpaikat nyt syksyn tullen omien ja hoitolasten kuskauksia varten ja toki on kätevää, kun mun vanhemmat tulevat kylään, päästään kaikki samalla kertaa kulkemaan. 

Tämän shoppailun taas sai hoidettavakseen Liam ja saikin auton hyvällä diilillä työkaverinsa isän autokorjaamolta. Ja en kiellä etteikö tällä kertaa tämän auton ulkonäkö olisi myös ihastuttanut minuakin. Onhan tuo tummanharmaa vallan tyylikäs, mutta täytyy sanoa, että olin jotenkin vähän kauhistunut auton koosta. Tuli elävästi mieleen, kun ensikertaa lykin tuplarattaita kolme lasta kyydissä ja ihmettelin niiden jäätävää kokoa :D

Jos katsotte tarkaan, mitä rekkarista on esillä, siitä käy ilmi, että auto on vuodelta 2007 ja se on rekisteröity C niinkuin Cork. Irlantilaista autoista käy siis kaikille ilmi auton ikä ja rekisteri County. Tämä on ehkä se syy miksi autoilla täällä brassaillaankin enemmän. Buumivuosien aikaan muistan, kuin Dublinissa ei näkynyt kolmea vuotta vanhempaa autoa ja nykyäänkin tosi paljon näkyy aivan uusia autoja liikenteessä. Kai monet ikääskuin liisaakin autonsa eli vaihtaa parin kolmen vuoden välein ja ei oikein ikinä omista autojansa ja toisaalta nyt laman jälkeen näkyy toki kaikenmoisia autoja. Meidänkin on vanha, koska uudempaan ei vain budjetti taivu :)

Tässäkin on autovero aika korkea ja vakuutusmaksu mun kohdalla on myös korkea, koska vaikka olen ajanut Irlannissa jo reippaasti yli 10 vuotta, kokemukseksi silti katsotaan vain viimeiset täällä asumisvuodet. 

Itse ajaminen Irlannissa on mun mielestä helppoa. Aikoinaan vasemmanpuoleinen liikenne tuotti harmaita hiuksia ehkä ensimmäiset 100 metriä, mutta siitä asti koko homma on tullut ihan rutiinilla. Sen verran sanoisin täälläpäin automatkaajille vinkkiä, että kannattaa aina pitää silmällä, että pysyy mahdollisimman lähellä keskiviivaa. Turistikuskit yleensä tunnistaa täällä siitä, että he ajavat kaikkia puskia myöten. Vaikka istut oikealla puolen autoa saattaa koko auto olla välillä se 1,5m liian sivulla, kun ajat sitä, kuin istuisit vasemmalla. Jos joku nyt ymmärtää tästä mitä ajan takaa.

Täällä riittää jos jonkinmoisia pieni korkkiruuviteitä ja pientareita ei ole välillä nimeksikään. Kahden kapean kaistan reuna voi olla pystysuoraa kivimuuria tai pensasta. Pääväylillä on tietulleja ja pienemmillä teillä voi päällysteet rakoilla. Irlantilaiset ajavat kyllä kohtelijaasti, vaikka vilkkua voisivat ehkä enemmän muistaa tietyissä tilanteissa käytää. Taitaa Suomalaiset kuskit olla erityisen tunnollisia noiden vilkuttamisten kanssa :)

Irlannin lisäksi olen ajanut Australiassa, Portugalissa, Espanjassa ainakin. Yksi ikimuistoisimpia ajokertoja oli Sevillan keskustassa, kun meno oli aivan hullua. Sanoin Liamille, että älä nyt kauhistu, mutta mun on pakko vain nyt ajaa just niinkuin nämä paikalliset tai tästä ei tule mitään. Sellaista puikkelehtimista ja kaistanylityksiä en ole kyllä nähnyt missään!

Toinen mieleen painunut ajokerta on, kun oltiin Liamin, poikien ja mun vanhempien kanssa (tää siis ennen Elsiä) Pohjois-Irlannin rannikolla matkalla katsomaan Giant's Causewayta ja kiemurainen tie nousi ensin pienen mäennyppylän päälle ja kun auto pääsi sen laelle olikin alamäki vielä mutkittelevampi ja jyrkkä upeilla, mutta aika karmaisevilla merinäköaloilla. Meinasi iskeä paniikki etten uskalla ajaa enää senttiäkään. Pelkäsin, että en hallitse enää koko autoa ja se lähtee huimaan syöksyyn alas - itku meinasi tulla. Onneksi taas kerran isäni sai taottua minuun uskoa, että auto on hallinnassani ja kaikki menee hyvin niinkuin menikin. Silti tuo kerta on jättänyt muhun sellaisen pienen pelon noita Irlannin ihan rannikkoteitä kohtaan, kun ne oikeasti menevät välillä tosi hurjissa paikoissa. 

Oltiin nyt siis anoppilassa reilun 3h ajomatkan päässä keskiviikosta torstaihin ja sellainen hyvä juttu tässä oli, kun Fionn istui tulla ihan takana koiran kanssa, koiralle ei ekakertaa varmaan ikinä tullut matkapahoinvointia. Meidän kaikki tyypit muuten tasan tarkkaa istuu vähintään korokkeilla sinne esiteiniksi asti. Täällä on aika viililänsi noiden istuinten suhteen... Ihan normia, että jo 9kk ikäiset käännetään kasvot menosuuntaan ja monilla Fionnin kavereilla ei ole minkäänmoista istuinta enää käytössä. Joo ja varmaan viikottain näkee, kun taapero istuu kuskin sylissä lyhyillä matkoilla - oikeesti!!

Tässä tämä yksi Pulla oli ihan muina koirina sitä mieltä, että hän voisi ihan hyvin istua Fionnin turvaistuimessa :D :D Jaa ei vai :D En kestä tuota kiininjäänyttä ilmettä :D

***

Mutta sellaista juttuja tällä kertaa :) Olisi ihan hauska kuulla, mitä mietteitä heräsi koko autoilusta autoista ylipäätänsä ja kysyäkkin saa, jos joku kiinnostaa näissä Irlannin tavoissa :)

Ja superkivaa viikonlopun alkua hei kaikille! 




Kai me tänne jäädään.

17.8.2017
Kotiin tulo Suomesta oli jotenkin jännä tällä kertaa. Välillä vieläkin tuntuu kummalliselta ajaa Killarneyyn ja tajuta, että kyllä tämä nyt sitten on varmaan se meidän loppuelämän kotikaupunki (juu juu ikinä ei voi tietää, mitä tapahtuu ja jaadijaadijaa, mutta kuitenkin). En vieläkään varauksetta osaa sanoa, että olisin täydellisen rakastunut tähän paikkaan, mutta tämä on tällaista hitaasti etenevää sorttia. Kiintymystä.



Suurin syy, miksi me molemmat Liamin kanssa ajatellaan, että tämä oli nyt tässä, on tietysti lapset. Alkushokin jälkeen kaikki lapset ovat kotiutuneet tänne ihan tosi hyvin ja me ei vain enää halua muuttaa heitä pois tutusta ja turvallisesta ikinä. Irlannissa perinteisesti ihmiset säilyy kavereina ja ystävinä sellaisten kanssa keiden kanssa ovat jo aloittaneet leikkikoulun; että on tunnettu tyylin 3-vuotiaasta asti. Melkein kaikilla Irlantilaisilla, keitä tunnen, on tiivis ystäväjoukko, ketkä ovat kuin perhettä. Ehkäpä juuri siksi näin aikuisena täällä onkin haastavaa saada kavereita, koska noiden tiiviiden porukoiden sisälle ei nyt aivan noin vain päästä.



Clifdenissä olin tosi onnekas, että naistystäväjoukkoni otti minut mukaan, mutta toki täällä on kestänyt kauemmin tutustua uusiin tyyppeihin. Aluksi asia painoi minua todella paljon, mutta pikkuhiljaa olen taas tullut käsivällisemmäksi asian suhteen - oikeat tyypit tulevat kyllä elämääni, kun on sen aika. Ja siis alkaahan mulla olla hyvänpäivän tuttuja jo vaiks kuinka ja onneksi Suomalaiset kaverit Irlannissa on sellainen henkireikä, ketkä vain ymmärtävät <3 



Killarney on aika sellainen tight knit-yhteisö, ja ulkopuolelta muuttava voi tosiaan tuntea olonsa koko elämänsä aika ulkopuolisena tietyllä tavalla. Juttelin yhden puolalaisen naapurin kanssa asiasta, kuka itse haluaisi muuttaa takaisin Puolaan, mutta hänen tyttärensä on meidän lasten tapaan todella kiintynyt Irlantiin ja Killarneyyn ja tuntee tämän kodikseen. Sanoin vain, että ehkä se sitten on niin, että meidän lapset sitten ovat Killarneylaisia ja tuntevat kuuluvansa joukkoon alusta asti ja me taas ei ehkä ikinä sitä saavuteta. Ei siis sillä, että vierasmaalaisia kohtaan oltaisiin epäystävällisiä tai mitään sellaista, mutta sellaista, että tuntee ihmisten nimet ja naamat kaikkialta, ei varmaan tule ikinä saavuttamaan. Ehkä se ei lopulta ole tarpeellistakaan :)



Mulle kotiutuminen vauhdittui kaikista eniten, kun lapset rupesivat harrastamaan. Aloin juttelemaan muillekkin, kuin koulukaverien vanhemmille ja olen tavannut tosi huippuja tyyppejä kentän laidalla. Nyt, kun käytiin ostamassa puuttuvia koulutarvikkeita ja -kirjoja, oli jotenkin kutkuttava fiilis, että lapsen pääsevät aloittamaan ensimmäisen kokonaisen kouluvuotensa. Ei enää olla uusia, vaikka moni asia meille on muuttumassakin. Jotain sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta koin niihin muihin äiteihin ja iseihin siellä kirjakaupan hyllyjen väleissä - ihan hymyilytti.



Käytiin maanantai-iltana lasten kanssa ulkoiluttamassa koiraa vähän meille uudessa paikassa ja juuri tällaisissa maisemissa se ihastuminen näihin meidän huudeihin voimistuu. Täällä on niiiiin paljon näkemistä ja tekemistä ja kaikki ihan meidän oven kynnyksellä! Tuntuu kyllä kieltämättä makeelta, että voidaan koiran iltakävelyllä mennä tutkimaan luostarin ja kirkon raunioita.



Sori, jos tämä on turhan creepy, mutta siinä katsellessani noita hautakiviä mietin, että tänne johonkin päin Killarneyta minutkin sitten joku päivä haudataan. Kun ollaan muutettu ziljoona kertaa ja maasta toiseen ja kaupungista toiseen ja talosta toiseen, on tosi hyvä fiilis juurtua johonkin. Tietenkin me nyt vasta asutaan vuokralla, mutta pikkuhiljaa alkaa hahmottumaan minkälaisesta kodista me haaveillaan tulevaisuudessa. ihan hyvin itseasiassa kuvitella asuvani tuossa meidän estatessa, koska sillä on tosi hyvä sijainti ja tietysti yhä edelleen lapset on saanut naapurustosta tosi hyviä kavereita.



Kyllä mä jo kaikista eniten haaveilen siitä, että meillä olisi se ikioma koti, mille saisi tehdä just mitä ikinä haluaa. Saisin just sellaiset lattiat, mistä haaveilen ja niin edellen :)


Koska ollaan oltu niin liikekannalla, vieläkin ihmiset vähän epäuskoisesti kysyy "so do you think you'll stay in Killarney?" ja kyllä me tosiaan nyt jo ihan reippaasti vastataan, että kyllä. Kyllä me tänne jäädään, vaikka naapurin Cork tietyllä tavalla olisikin ehkä enemmän meidän oloinen paikka. Onneksi Cork on vain tunnin ajomatkan päässä ja sinne pääsee siis helposti tyydyttämään kaupungissaolotarpeen ja sit voi palata näihin tuttuihin ympyröihin :)

Asutteko te jo teidän loppusijoituspaikassa ;)


Kotirouva asian ytimessä.

13.8.2017
Joo-o; housewife, home maker sehän mun titteli tosiaan on (uudemmille tiedoksi, että blogin nimessä ei yhä edelleen ole kirjoitusvirhettä, täällä syy). Tänään ja joka sunnuntai huiskinkin täällä oikein olan takaa nimittäin vaihdettiin meidän sähkösoppari kesäkuussa sellaiseen, että saadaan sunnuntaisin 10-19 ilmaiset sähköt. Irlannissa sähkö on muutenkin tosi kallista eli otan aina tuona aikana ilon irti kaikista sähkölaitteista, mitä viikon aikana tulisi käytettyä. Pyykkiä pesen koko viikon vuoren, imuroin, silitän, laitan uunissa ja hellalla ruokaa, lataan kaikki laitteet, missä akku, ilmankuivattaja jeesaa narupyykin kuivatuksessa ja lakanat ja pyyhkeet pääsevät kuivuriin, mitä en normaalisti käyttäisi olleskaan. 

Lapsille lämmitän kylpyveden ja kunhan saan heidät unille, olen sunnuntai-iltaisin yleensä ihan kuitti. Yläkerrassa minua odottaa itseänikin ihana suihku ja vastavaihdetut puhtaat lakanat <3 Mutta aattelin nopskasti tulla tänne kirjoittelemaan, koska huomenna mulla on taas koko päivän tässä hoitopojat ja alkaa uusi arkiviikko. 

Tämä on jo reilun viikon takainen kännykkäräpsy, kun suunnittelin kyllä koko päivän touhatessa, minkälaisia kuvia blogiin voisin ottaa, mutta siinä sitten hellan varressa unohtui koko kamera. Eikö ole söpöliini mun esiliina? :) Kätsä tällaiselle sotkijalle, varsinkin ruokaa laittaessa.

Tänään valmistui lapsille makaroonilaatikkoa alkuviikolle ja paahdoin bataattikuutioita, mitä helppo lisätä vaikka salaatteihin, keitin vegeboksissa mukana tulleet perunat ja pakastin, että niistä saa sitten ehkä perjantaille muusia. Usein keittelen linssejä muhennokseksi, teen gluteenittomia leipäsiä esikoiselle ja itselleni valmiiksi, ehdoton on joku helppo laatikkoruoka ja usein sunnuntaina iltaruoaksi on uunissa paistettua lohta ja lohkoperunoita. Tänään oli tyytyminen kaikkien himoitsemaan pakastepizzaan :)

Meillä silittämisen yleensä hoitelee Liam, mutta hänellä alkoikin poikkeuksellisesti jo kahdeltatoista työt ja sain sitten koko kotityöpäivän selvittää itsekseni. Täytyypä sanoa, että tällä viikolla en saanut lattioita pestyä. Ehkäpä teen sen tiistaina? Keskiviikkona nimittäin lähdemme yhdeksi yöksi anoppilaan kylään.

Plussia tässä super-sunnuntaissa on se, että yleensä maanantaista keskiviikkoon ja joskus jopa torstaihin mun ei tarvitse tehdä juuri mitään kotitöitä. Ruoanlaitto on jo puolivalmista ja pyykit täytyy vain jossain vaiheessa kerätä narulta koppaan ja lajitella paikoilleen. Ei nyt sillä, että pääsisin lekottelemaan, kun on nuo omat tyypit lomalla ja hoitolapsetkin useampana päivänä tässä, mutta tykkään kyllä, että sunnuntaina saan koko arkiviikon käyntiin hurjasti helpommin.

Miinusta sitten siitä, että koska lauantaina mulla on usein työpäivä lastenhoitajana ja sunnuntaina paiskin kotihommia, viikonloput ei oikein tunnu viikonlopuilta. Tähän tulee kyllä varmasti muutos siinä vaiheessa, kun lapset aloittavat koulun. Että vaikka viikonloput ei tuosta siltikään mihinkään muuttuisi, kyllä se kouluviikko silti rytmittää mukavasti viikkoa.

Niin ja iso plussa on tietysti rahansäästö! Ollaan muutenkin aika tarkkoja sähkönkäyttäjiä ja vaikka toki meidän mittarissa on sunnuntaisin piikki, se sitten tasoittuu huomattavasti sillä ettei noita koneita tarvitse juuri muuten pyörittää. 

Mä en ole ennen suunnitellut ruokia juuri päivää enempää etukäteen ja just siitäkin syystä tämä on ihan hyvä systeemi, että on vähän pakko miettiä mitä millekkin päivälle? Tämä nyt ei rahaa sillä tavalla säästä, koska hävikkiä meillä nyt ei tule muuteskaan, mutta niinpä päivinä, kun tässä pyörii 5 lasta, on ruoat ehdottomasti oltava jo valmiina. 

Huh ja 5 lasta! Tosi kivasti meillä menee, mutta on se enemmän kuin 3 :D Onneksi neljästä vanhimmasta on leikkiseuraa toisillensa ja pienin nyt on mitä lungein tapaus ja jotenkin sitten kaikkien näiden kotiäitivuosien takia, kaikki hoitohommelit tulee niin selkärangasta, vaikka itse meinaan unohtaa syödä ja käydä vessassa ;D Parasta on tietysti, että omanikin kyselevät heti hoitolapsien perään, että milloin he taas tulevat? 

Vaikka hoidan nämä tärkeimmät kotityöt pois alta tänään, niin sellaisten muiden hoitamattomien hommien lista tuntuu kyllä ihan valtavalta. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa... Kunhan saisi tuon miehen vähän heilumaan poran kanssa ja itse pääsisin maalaushommin joku hetki käsiksi - ei aika todellakaan käy pitkäksi!

Miten teillä valmistaudutaan sunnuntaisin tulevaan viikkoon, vai valmistaudutaanko laisinkaan?

Ei hitsit nyt mun on lähdettävä nukkumaan, kun huomenna on aikainen herätys, mutta oikein superkivaa elokuista alkuviikkoa teille kaikille!




Tarpeeksi makea; irti sokerista.

11.8.2017
Punaherukkapiirakka:

Nyt kun sielä Suomessa lienee juuri parhain aika punaviinimarjoille,
en malta olla jakamatta kaikista parasta ja simppeleintä (äitini) piirakkaohjeista.

Pohjaksi käy ihan tavallinen piirakkapohja vaikka kaupan pakastealtaasta.
Tähän äitini keksi päästänsä gluteenittoman version, mikä oli super herkullista.

Täyteeseen tulee 4dl herukoita, mihin sekoitat pikkusen vajaa desin sokeria (tai maun mukaan), 
1 purkin kermaviilia ja yhden kananmunan. Paisto parissa sadassa asteessa puolisen tuntia.

Aaaah, vesi herahtaa kielelle, kun ajattelinkin tätä piirakkaa <3
Ehkä siksikin onni, että se jäi sitten tältä erää taas viimeiseksi sokeriherkuksi, mitä suuhuni pistin.



Jo ennen Suomen lomaa olin välillä syönyt jäätelöä ja joitain gluteenittomia herkkuja. En päivittäin enkä edes viikottain ja olin hyvilläni, että vihdoinkin pystyin herkuttelemaan ilman, että se vei koko käden. Suomeen tullessa ja varsinkin, kun lähdimme heti Tukholman risteilylle ajattelin, että kerrankos sitä nyt lomalla ja hyvillä mielin söin päivittäin vähän jotain hyvää.

Join myös pitkästä aikaa kahvia. Ensin kupillisen ja sitten parikin päivittäin, koska kahvikupposen nautiskelu mun vanhempien seurassa on ehkä yksi parhaita juttuja, mitä tiedän. Kahvi ei närästänyt, mitä se on ne pari kertaa, kun olen tässä viimeisen reilu 6kk aikana kokeillut tehnyt. 

En sitten tiedä mikä tässä kombossa toi sen pahimman esille, mutta aloin toisella viikolla lomaa voimaan tosi huonosti. Mulla oli siinä pieni keuhkoputkentulehdus päällä anyway, mutta tärisytti ja ahdisti muutenkin. En tuntenut oloani yhtää omaksi itsekseni ja lopulta päätin, että piirakan palasen jälkeen parasta vain kylmän viileästi laittaa stoppi molemmille nautintoaineille - byebye kahvi ja sokeri. 

Siitäkös sitä vasta kamala olo alkoikin seuraaviksi pariksi päiviksi! Lienee nuo vajarit vähän samankaltaiset, kuin huumevieroituksessa. Tai no mistä minä tiedän, mutta ikävältä tuntui, kun keho puhdistui. Mä uskon, että keho pukkaa näppyä naamassa siihen kohtaan, missä tapahtuu ns. face mappingin mukaan (tässä esim. yksi linkki ihan vain googlettamalla sanaa face mapping. asiasta löytyy kyllä runsaasti tietoutta ihan vain tuolla hakusanalla) ja tottavie kulmakarvojen välinen alue alkoikin kukkia, mikä kielii siis maksan toiminnasta. Sama on aikaisemminkin tapahtunut paastotessani eli mikä lie foliohattu olenkaan, mutta kyllä nuo minun kohdallani pitävät todella hyvin paikkansa.

Mutta siis asiaan. En enää ole sokeria ilman siksi, että laihtuisi tai vaikka iho voisi paremmin. Ne ovat tosi kivoja bonuksia, mutta siis nyt kovasti näyttää siltä, että mun elimistö ei enää kestä sitä. Sitten sitä saavuttaa pisteen, kun mielummin voi hyvin, kuin nautiskelee. Sama mulla on tapahtunut myös alkoholin suhteen.

Onneksi olen jo aikaisemmin päässyt herkuttelun suhteen siitä, että se toisi elämään sitä jotakin ajanvietettä taikka lohduketta. On muuten jännä, kun jättää jonkun tällaisen nautintoaineen ja se jättää jälkeensä ns. tyhjän tilan. Tässä kohtaa normaalisti ottaisin kulhollisen jäätelöä / lasin viiniä / polttaisin tupakan / tms. Enkä sano, että on välttämättä helppoa kohdata ne tunteet, miksi vaikka sitä herkuttelua tekee. 

Ja ei se pelin viheltäminen poikki ja täysin sokeriherkuista luopuminen alkuunsa ole mitenkään helppoa. Eka viikko voi ilman mitään vajareitakin olla tosi hankala. Mutta kun pääsee ohi ensimmäisestä kolmesta päivästä ja sitten viikosta, parista ja koko kuukaudesta, huomaa ettei sitä kaipaile enää oikeastaan ollenkaan. 

Ihan ehdottomasti kyllä suosittelen kokeilemaan sokeritonta edes joskus pidemmän jakson (vaikkapa kuukausi) ja tarkastella, miten se rupeaa kroppaan ja erityisesti mieleen vaikuttamaan! Ja sokerihan on suoliston pahin vihollinen. Suolistossa taas uskon piilevän hyvän fiiliksen tuotantokeskuksen (tästäkin voi sitten itse kukin googlella etsiä tutkimustietoa, sitä kyllä löytyy) ja arvatkaapas mikä alue mulla koko Suomessa olon siihen asti, että sokerin jätin, kaikista pahiten? Otsapa se eli nimenomaan face mappingin mukaan vatsan alue.

Enkä nyt sano etten enää ikinä syö mitään herkkuja, mutta haluan tässä mielummin jatkaa sitä linjaa, että silloin tällöin. Tuo sokerikoukku aiheutti sen verran pahat traumat taas kerran...

Meinaskos kukaan muu nyt syksyn tultua luopua valkoisesta tavarasta? :)

Uutta ja vanhaa tytön vaatekaappiin.

9.8.2017
Elsi on hujahtanut kesän mittaan ihan hirmuisesti pituutta. Ei liene kummallista lasten keskuudessa, että syksyllä on helmat ja hihat lyhkäisiä :) Aika lailla siis on pitänyt ja pitää tehdä hankintoja hänen vaatekaappiinsa ja malttaa luopua kevään ja kesän jutuista, kun ne nyt vain on useat ihan liian pieniä. 

Suomessa yritin kiertää vähän kirppareilla, mutta aika laihojen saaliiden kera. Päädyin sitten facebookin kautta ostamaan muutamat jutut kaverimyyjiltä. Lähinnä noita Pomp de luxin ribbipaitoja, mitkä tuntuvat pesusta toiseen säilyvän kuin uusina ja yksi tunika pitäisi vielä olla postissa matkalla. Mieluitenhan meidän miltei 4-vuotias pitää pyöriviä helmoja ja onneksi vielä viime syksyltä tämän hamosen pitäisi mahtua, mutta muuten vähän mietiskelin, että varmaan pari uutta hametta taikka mekkoa täytyy ostaa.

Nextissä pyörähdimme tänään ihan katsastamassa sukkahousuja, kun nekin ovat tietty kikkanoita tätä nykyä ja yhdessä bongasimme tämän söpöliinin hameen:


Aika liikkis vai mitä :) Just vielä hänen ikäiselleen ja nuoremmille sopivan lapsekas ja helma pyörii loistavasti. Yleensä en mistään aplikaatiohommeleista innostu, mutta Elsi tietysti tykkää ja mielummin tällaisia söpösiä juttuja, kuin mitään paljettiyksisarvisövereitä, koska kyllä hän niitäkin ihaili kaihoisasti :D

En löytänyt tätä vielä online-kaupasta, mutta hinta oli 14 euroa ja eiköhän näitä syysjuttuja ala pikkuhiljaa tipahdella sinnekkin. Olen kyllä huomannut, että Next on näköjään nykyään mulle se kauppa, mistä eniten ostan meidän lapsille vaatteita. Laatu on ainakin mun hommaamissa jutuissa ollut tosi hyvä ja hinnatkaan ei mitään järkyttävän korkeita. Pääsääntöisesti näistä on saanut myös jälleenmyydessä ihan mukavasti takaisin.

Mistä te ostatte eniten lastenvaatteita? Onko joku luottomerkki? Pojillehan ei tätänykyä tarttis hankkia miltei mitään kiitos koulu-uniformujen, mutta katsoin just, että kaikkien heidän farkkujen polvet on enemmän tai vähemmän rei'illä. Ehkä sitten niitä täytyy katsastella syksymmällä :)

Kuulemisiin!

Musta hame.

8.8.2017
Heippa vaan kaikki ja toivottavasti viikko on lähtenyt kivasti käyntiin. Siellä varmaankin valmistellaan koululaisia ja eskarilaisia valmiiksi uuteen lukuvuoteen ja monilla alkaneet päiväkodit ja työt. Minäpäs juuri ostaa naputtelin reilun satasen edestä koulukirjoja meidän koululaisille seuraavaan vuoteen. Kyllä tuli ikävä suomalaista koulusysteemiä pikkusen :D

Me tietysti lomaillaan vielä kuun loppuun asti ja tuntuu jotenkin taas ihan hassulta, kun täällä on jo vaikka kuinka syksyistä. Kesä ja lämpöaalto toukokuussa teki sen, että nyt tosiaan oltaisiin jo aivan valmiita arkirytmiin. Todellisuudessa elokuun on Irlannissa vielä ihan ihmisten lomakuukausi ja olisikin just täydellinen rantalomailulle etelässä. Meidän perheessä tuo tuskin tulee ikinä miehen töiden takia onnistumaan, mut lähdettiin sentään eilen käväisemään tuossa viereisessä Corkissa.

Cork on niin ihana ja söpö! Ensin kurvasimme Saaralle kahveille (kiitos vielä kerran), missä meidän miehet bondasi Suomalaisten vaimojen kanssa naimisissa olosta :'D. Sen jälkeen lähdimme keskustaan. Olin toiveikkaasti vetäissyt hamosen päälle ja onneksi ajomatkan +11 astetta muuttuikin päivän mittaan +16 asteeksi.



Naureskelin vähän Liamille, että en vain osaa rentoutua, kun joku muu ottaa minusta kuvaa. Mukana täytyy olla kärryä, lasta ja vähän muutakin. Kehon kielikin on vaivaantunut :D Todellisuudessa fiilis oli enemmän, kuin instaan lataamassani kuvassa. Tuo Bikbokin aleista seitsemällä eurolla nappaamani hame oli vain niin mukava ja helppo vaate.


Mä en yleensä ole oikein hameihmisiä, mutta mietin, että tämä olisi tosi monikäyttöinen. Kieltämättä asusta tuli vähän turhan fiftarityylinen mun makuun, kun kylmästä säästä johtuen oli pakko ottaa takki mukaan. Vähän jäin myös miettimään, jos tota helmaa pitäisi sellainen tuuman (3cm) leikata lyhemmäksi, että olisi ehkä vähän imartelevampi? Ettei se leikkaantuisi pohkeiden kohdalta tuollain hassusti. Saas nähdä. Syksyllä tulee varmaan sitten sukkisten kanssa käytettyä enemmän :)


Se minusta ;)

Me oltiin jo etukäteen päätetty mennä testaamaan pieni Falafel-ravintola Corkin keskustassa. Jäi vähän vaivaamaan, että Helsingissä en vieläkään päässyt ruokailemaan Fafa'siin. Tämä Umi falafel oli niiiin hyvä. Ja edullinen ja gluteenitonta tarjontaa löytyi loistavasti meidän tarpeisiin. Ihan piti kuvat ottaa muistoksi annoksista, että osaan kotonakin tehdä jotain samantapaista. Quinoa-salaatissa oli kikherneitä, kidney-papuja, oliivin palasia, punasipulia silputtuna, kevätsipulia ja paahdettuja mantelilastuja. Ja falafelien kanssa mun salaatissa punakaalia ja valkokaalia tahinissa. Lisäksi tilasimme jaettavaksi lisää falafeleja, halloumi-tomaattisalaattia, bataattiranskiksia ja Liam otti jonkun pitaleipähommelin. 

En kestä tätä asukuva-poseerausta <3Tainnut tästä lähtien tämä olla aivan vakkariasento :D

Nämä nyt ovat vain tällaisia miltei liikkeessä kuvattuja räpsyjä. Ei noiden lasten kanssa kyllä ole aikaa pysähdellä miettimään valotuksia taikka kuvakulmia. Räpsin vain ja toivon saavani edes jonkun kunnollisen otoksen. Ensi kerralla menen kyllä ihan itsekseni Corkiin pyörimään - se on varma!



Mut nyt ei auta, kuin jatkaa äitylihommeleita ja toivottaa teille kivaa tiistainloppuja ja keskiviikkoa :)

Pikaruokaa nyhtökaurasta, kotona, Irlannissa.

6.8.2017
Täällä ollaan Irlannissa! Kotiovelle saavuttiin perjantain ja lauantain välisenä yönä pikkusen ennen kahta eli Suomen aikaan just ennen neljä. Onneksi Liam oli ottanut päivällä bussin saaren toiselta puolen ja ajellut perhettä vastaan lentokentälle nimittäin sen lisäksi, että oli ihana nähdä heti oma puoliso ja lasten daddy, oli aivan ihanaa saada ajomatkalle juttelu seuraa :) 

Mutta siis koti. Eilinen kului jotenkin sellaisessa onnellisessa sumussa tutustuessa taas omiin ympyröihin. Yht'äkkiä 3 viikkoa pois tuntui melkein vuodelta ja en voi kieltää etteikö nukahtaminen omiin lakanoihin olisi tuntunut aivan ihanalta <3


Sen verran olin tosiaan väsähtänyt eilen, että ruokahommelien oli pakko olla jotain helppoa ja nopeaa. Olen kovasti tykästynyt nyhtökauraan ja äiti onkin sitä tuonut sitä tänne meille ja nyt Suomessa tuli syötyä sitä useampaan otteeseen. Kotiin toin pari pakettia, mitkä piti heti matkustuspäivän takia valmistaa mahdollisimman nopeasti.

Kyseessä ei todellakaan ole mikään gourmet-resepti, vaan tällainen pikainen arkiruoka. Paketti nyhtökauraa paistetaan punasipulin ja valkosipulin kera. Sekaan purkki (luomu)tomaattikastiketta, yksi raastettu kesäkurpitsa ja lopuksi 2-3 raastettua porkkanaa. Seuraksi keitettyä quinoaa (keitinvedessä kurkumaa ja pikkusen suolaa/kasvisliemijauhetta) ja paahdettuja auringonkukan siemeniä. Rucolaa vielä kylkeen, että tulee vähän vihreitäkin.

Tämä ruoan valmistukseen meni siis 10 eli suunnilleen saman verran, kuin pakastepizzan lämmittämiseen :)


Arvatkaa kuka muu on ihan superonnelinen, että ollaan kotosalla :)) Ei ole daddylta vissiin putoillut lattialle sattumia ja tämä Kulinaristi-koira on kekkuloinut onnellisena jaloissa nyt, kun puuhailen keittiössä :) Yleensä ei makupaloja tipu, muta nyt kyllä hellyin rapsuttelemaan lautasten pohjalliset hänen ruokakuppiinsa. Ikävä on ollut meidän Pullaa.

Hei ja arvaatteko mitä?! Naputtelen tätä postausta kahvilasta - läppärillä! Vihdoinkin unelma tuli todeksi ja toivon tosiaan, että tämä uusi kone helpottaa tätä bloggaushommelia, sillä olin aina ajatellut, että sitten kun Elsi aloittaa aamut eskarissa, niin sitten mulla on aikaa kirjoitella antaumuksella. Ja tiedättekö se aika nyt on tosiaan koittamassa :) Nytkin muu perhe on leffassa katsomassa Cars 3:sta ja ulkona sataa ihan vitsisti, vein heidät teatterille ja tulin tähän itse odottelemaan teekupposen kanssa, että leffa päättyy ja voin tämänkin ajan tällai käyttää hyödykseni. Tai huviksi :) 

Kivaa sunnuntaita teille kaikille!



Paljon jäi tekemättä.

4.8.2017
Siinä vähän tämä loman slogan. Säiden puolesta ehkäpä tänä kesänä monen muunkin tyypin ajatus? Mun jaksaminen nyt tällä lomalla ei ollut aivan toppen ja siksi eniten vain oltiin tässä mun vanhemmilla ja hengailtiin siskojen ja heidän lasten kanssa. 

Toisaalta sitä tältä jaksolta kaikista eniten halusinkin eli ei tämä nyt missään nimessä hukkaan heitettyä aikaa ole :) Oikeastaan se, että sain tavata ensi kertaa siskoni keväällä syntyneen pikku pojan ja halailla ja tuoksutella pienen vauviksen tuoksua ja lumoutua hänen naurustaan oli aivan tarpeeksi loma-agendaa. 

Silti piiiiikkuriikkisen harmittaa ettei tästä kaupungissa olosta saatu ihan niin paljon irti, kun kerta kerrankin oltiin niin sanotusti apajilla. Joka kerta, kun kävin Helsingin keskustassa, sain siitä vain niin paljon inspiraatiota ja iloa irti. Helsinki on oikeasti tosi cool. Tällä kertaa bongailin paljon mielenkiintoisemman näköisiä ihmisiä omasta kotikaupungista, kuin Tukholmasta, minne risteilimme vanhempieni kera ihan loman alkuun (ja siis hitsit - kyllähän me tässä kolmessa viikossa tehtiin vaiks mitä). Tukholma on yleensä mun lemppari ohikulkijoiden katselemiseen (people watching, onko tälle parempaa Suomi-termiä?), mutta tällä kertaa Helsinki kyllä veti voiton.

No niin tai näin - taasen jää kaipaus kyllä tänne kotikaupunkiin, vaikken meitä täällä enää näkisikään asumassa :) Kovasti jo suunnitellaan reissua koko perheelle tammikuulle, joskin kesäkaupunki on tietenkin kaikista paras. Ehkäpä sitten talvella pääsisimme Liamin kanssa kokeilemaan vähän Helsingin ravintolatarjontaa, mistä alan olla jo ihan pudonnut kärryiltä. Nekin paikat, mitä minä haikailen käydä kaverien ja blogien perusteella, on varmaan jo aivan old news siinä vaiheessa, kun me päästään paikalle :D

Eilen vielä vietin viimeistä Helsinki-päivää ja treffasimmekin Elisan kanssa suuntana Punavuoren sisustusliikkeet, mihin ei todella lasten kanssa ole mitään asiaa (jos haluaa säilyä järjissä :D).


Mitään kummallista ei tullut ostettua; molempien lempparilöydöt taisi olla syksyiset tuoksukynttilät  8 eurolla Claes Ohlsonilta, mutta oli kyllä hurjan kiva vain kierrellä ilman varsinaista päämäärää.

Aika pian kyllä yhteistuumin oltiin sitä mieltä, että lounaspaikka olisi kova sana ja päädyttiinkin Uudenmaankadulle Pupu-salaattibaariin. Todella vahva suositus molemmilta, ihan älyttömän hyvä ja täyttävä salaatti. Mä en edes jaksanut omaani loppuun, mikä on aivan ennenkuulumatonta! 

(sori kuvan neidolle, kun nyt päätyy ilman lupia mun blogiin)
Näitä Pupuja näytti olevan toinen aivan Svenska Teaternia vastapäätä Manskulla ja salaatteja näkyi ostettavan hurjasti mukaan eli aika täydellinen eväs vaikkapa picnicille :)

Käytiin me vielä kahveilla Kluuvissa Pauligin kulmassa ja sekin oli hurjan kiva kahvila. Mielestäni satakertaa kivempi, kuin kivenheiton päässä oleva Starbucks esimerkiksi. 

Voi Helsinki, I love you! Kyllä tänne pitää päästä vähän useammin, kuin kerran vuodessa <3

Nyt olisi sitten edessä matkalaukkujen pakkaus ja myöhemmin iltapäivällä lento Dubliniin, mihin Liam tuleekin meitä vastaan! Ikea-pyrähdys ;) ja sitten auton keula kohti toista puolta Irlantia ja kotia. Kieltämättä on jo omaa sänkyäkin ikävä ja ruutiineja eli haikein, mutta hyvin mielin ollaan lähdössä. 

Seuraavan kerran kuullaakin sitten Irlannista käsin! Mulla on kuulkaa vähän tässä postauksia aluillaan, että varmasti jo ennemmin, kuin myöhemmin :) Kuulemisiin xx